Tässä parin viikon aikana olen taas päässyt toteamaan, miten loistavaa stressinpoistoa ratsastus on. Olen saapunut tallille työkiireistä äkäisenä ja harmikurtut otsalla, mutta Karinan selkään kiivettyä ei kyllä enää harmita tippaakaan. Tallilta kotiin ajaessa oli pakko laulaa autossa kun olo oli iloinen. Toki tilanne olisi eri hankalamman ratsun kanssa, mutta Karina toimii loistavasti TYKY-terapiahevosena…
Olemme tehneet parina viime kertana pysähdyksiä, eilen niitä tehtiin suoraan ravista. Pysähdyksen jälkeen piti peruuttaa muutamia askelia ja taas suoraan raviin. Tunnin jälkeen juttelimme siitä, miten vaikeaa välillä on peruuttaa suoraan. Karinakin luikersi ensin takapäänsä sivulle, mutta fiksuna tammana tajusi pian mitä haettiin. Mari-Kaisa antoi ohjeeksi, että ei saa vetää ohjista, takapää ei sillä oikene, vaan täytyy suoristamisen kautta hakea peruutus uudelleen.
Laukkasimme taas reippaasti koko uraa, tämäkin oli minusta kivaa muttei ehkä Outista, joka sinkoutui Pasin heittämänä tantereeseen. Outipa kosti Pasille ja jätti sen omenoitta tunnin jälkeen. Myös Reksi oli aika kelmeilevällä päällä ja esitti hienoja sivupukkeja, muttei saanut Heliä maahan. Reksi sai puolikkaan omenan 🙂
Karinan kanssa tuppaan itse syyllistymään siihen, että jolkottelen sen kanssa miten kuten. Karina juoksee pitkänä ja tekee kyllä kaikki pyydetyt asiat, mutta voisi ja osaisi tietysti tehdä paljon paremminkin. En saa siitä millään irti sen enempää. Mutta en antanut asian haitata, vaan keskityin vain kivasta harrastuksesta nauttimiseen.
t. Salla