Kyllä me siis niin eripariset ollaan Wenuksen kanssa. Niin sympaattinen ja nätti pieni tamma kuin se onkin, saan sen ihan riivattuna viskomaan päätään ja mutkittelemaan suorallakin uralla.
Aloitimme tunnin viisikaarisella kiemurauralla. (Tein heti varmuuden vuoksi seitsemän kaarta, laskuissa sekosin…) Ajattelin aluksi että hyvä juttu, nyt pääsen kunnolla taivutusharjoituksiin Wenuksen kanssa ja ehkä saan sen laskemaan päänsä ja rentoutumaan. Ei laskenut päätään kuin aina sekunniksi kerrallaan, eikä se todellakaan kulkenut tasaisen rennosti. Hankaluutta ja nykivää menoa riitti ihan jokaiselle metrille.
Laukassa teimme ympyröitä Mari-Kaisan eteen ja lyhyille sivuille. Mari-Kaisan eteen tehtävät ympyrät ovat toimiva juttu, siinä jokainen joutuu varmuudella valvovan silmän alle. Wenus pyrki kipittämään laukassa eteenpäin pää ylhäällä, mieluummin ulospäin katsellen. Puolipidätteet saivat sen hidastamaan raviin, ja laukannostot olivatkin sitten taas yllättävän hankalia eli eipä mennyt pohjekaan läpi. Vielä kun se on niin kiikkerä, että huojuin ja häälyin selässä kuin humalainen.
Jatkoimme lopputunnista viisikaarisia kiemurauria niin että vasemmat kaaret piti ratsastaa laukassa. Avot, sentään muutama hyvä laukannosto ja ehkä kaksi onnistunutta laukkakaarta ilman sisäpohjetta vasten kaatumista! Kauhukseni käytin vasenta pohjetta niin väärin kuin saattaa, varpaatkin kääntyivät alaspäin ja jalustin meinasi luiskahtaa nilkkaan. Tätä ei olekaan sattunut sitten alkeiskurssin.
Kuten huomaatte ei mennyt ihan putkeen mun ja Wenuksen yhteistyö. Jäi sellainen olo, että nyt pitäisi ratsastaa sillä monta kertaa jotta pääsisimme jotenkin tasapainoisempaan menoon. Olin aika pettynyt itseeni siinä miten huonot maneerit pulpahtivat luonnostaan esille – kädet painoin alas (Wenus heitteli päätään vielä enemmän) ja jalat oli kippuralla kuin vispilät (ei menneet pohjeavut silti läpi). Aika tumpelointia, Wenus-parka 😉
Sujuvempaa ratsastusta teille muille, t. Salla