Tallin hevosista on varmasti yhtä monta tarinaa, kuin on ratsastajiakin. Ja nekin tarinat ovat tunti tunnin jälkeen erilaisia. Kaikki ei vaan mene samoin, ihmisillä ja hevosilla on erilaisia päiviä. Luulisin, että kuitenkin tarinat Pasista ovat usein samankaltaisia ja siksi Pasi kaipaa mielestäni julkaistavaksi tämän sankaritarinan. Jonka juoni osin ehkä menee lähelle normitarinoita Pasista.
Tarina tapahtui jo syksyllä 2014 loka-marraskuun vaihteessa. Oli puomitunti ja harjoittelimme puomein helppo C-tasoista rataa. Aamu oli rapsakan viileä ja hevoset reippaita. Pasi oli iloisen valpas. Minä olin unisen hidas ja varomaton. Alkuverryttelyssä harjoittelimme kevyttä istuntaa laukassa. Näppäränä poikana Pasi huomasi irtonaisen keveän istuntani ja sekös häntä innoitti iloiseen pieneen pukkiin siinä laukan lomassa. Padam, maneesin hiekassa. Ei siinä mitään, reippaasti takaisin selkään ja tunti voi jatkua.
Puomityöskentelyn alettua näkemyksissämme reippaudesta alkoi esiintyä Pasin kanssa hieman hajontaa. Pasin mielestä hän oli edelleen iloisen reipas ja minä kohtuuton huomauttaessani raipalla, että tahti voisi olla ripeämpi. Pasin loukkaantuminen oli niin suurta, että mikään pieni pukki ei enää riittänyt. Ratsastaja oli saatava aisoihin ja käsittämään, että parhaansahan tässä tehtiin. Niinpä pää laski, selkä köyristyi ja takapuoli nousi ilmoihin. Ja minä myös. Paljon komeammin kuin alkutunnista. Ja nyt tuntui, niskassa vähän omasta mielestä rusahti, vaikka ehkä ei kuitenkaan. Selkään ja sopuisampi ote lopputunniksi.
Juu juu, totta kai menen lääkäriin, totesin Idalle tottelevaisesti. Mutta, kotona ei sitten tuntunutkaan missään … niin mitä suotta. Kului kolme viikkoa ja pää alkoi kun alkoi kuitenkin särkeä. Varsinakin öisin ja erityisesti niska. Ostin jopa uuden tyynyn ilman helpotusta. Lääkäriin en mennyt.
Kolmen viikon päästä tunnilla taivuteltiin hevosia. Kierrettiin puomeja, takaosakäännöksiä ja kaikkea tarkkaavaista. Ratsastin Hanilla ja kaikki sujui kohtuudella. Laukka vain jyskytti takaraivoon hullun vimmalla. Tunnin jälkeen omin avuin selästä alas. Matkalla katsomoon, ilman varoitusta yht. äkkiä niin kuin joku potkaisisi vasempaan polvitaipeeseen ja putosin polvilleni hiekkaan. Hämmentyneenä ylös ja autolla kotiin. Viimein realisoitui se ajatus, että lääkärissä käyminen voisikin olla oikeasti ihan fiksua. Eihän tämä ihan tavallista ole.
Alkoi uusi vaihe elämässäni. Tyks:an päivystyksen lääkäri totesi vakavana, että ei tässä ole mitään hevosen selästä putoamiseen liittyvää, muuta kuin ehkä hyvä tuuri. Aivoissani oli kasvain, kansankielellä syöpä. Siltä reissulta jäin sairaalaan ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoidot alkoivat.
Hoitojen ajaksi bonuksena tuli autolla ajokielto, minkä lääkäri laajensi hevosiin. Ja sitä kestikin sitten yli vuoden. Itse ajattelen yhä tänä päivänä, että ellei Pasi olisi heittänyt minua selästään, ei aivojeni paine olisi kohonnut niin nopeasti ja leikkaus olisi vielä viivästynyt. Nytkin kasvain oli ehtinyt jo 8 senttiseksi. Siksi Pasi tulee ikuisesti minulle olemaan henkeni pelastaja.
Lisäksi suuri kiitos Virran Heidille, joka omasta puolestaan pelasti mielenterveyteni. Hänen ansiostaan tyttäreni saivat käydä loppuun juuri ostamani uuden kortin. Näin alkoi 20 vuoden odotuksen jälkeen tyttärieni ja äidin yhteinen harrastus. Sitä oli kyllä aiemminkin ilman menestystä yritetty. Ja ennen kaikkea sain hyvän syyn käydä välillä tallilla hevosia katsomassa, kun tytöt kävivät ratsastamassa.
Niinpä, tämän kaiken ja ehkä osin suomalaisen terveydenhuollon ansiosta olen yhä elossa. Ja nyt jo takaisin hevosen selässä. Mutta kuinka haastavaa se onkaan. Opettelemme edelleen. Tyttäreni ja minä.
Tiina